Yhä korkeammalle kohoaa Marcus — ja hurja riemu täyttää hänen rintansa. Hän on nuori ja voimakas, hän on keksinyt tämän huimaavan koneen, joka nousee nopeana kuin ajatus. Hänellä on mukanaan tarvittavat laitteet ja hän on varma, että voi kohota korkeammalle kuin toiset.
Alkoi jo tulla kylmä, mutta hän kiinnitti ohjauslaitteen ja puki nahkatakin päälle vielä lämpimän turkin. Ja vilkaistuaan korkeusmittariin hän huomasi jo olevansa korkeammalla kuin koskaan ennen.
Ilman ohenemisen vuoksi kone nousi hitaammin kuin ennen, vaikka moottorit kävivät täyttä vauhtia — mutta hän kohosi!
Ilma muuttui yhä kylmemmäksi, hän alkoi turkista huolimatta väristä vilusta — mutta mitäpä siitä — hän kohosi sittenkin, jatkuvasti!
— Voitto! hän lausui hetken kuluttua apulaiselleen.
— Hyvä! vastasi tämä yhtä niukkasanaisesti, aivan kuin täällä ei olisi lainkaan sopinut puhua. Ja he huomasivat kumpikin, että avaruudessa ääni ei kajahtanut vähääkään, vaan kuului kummallisen kuolleelta.
Hänen apulaisensa kiinnitti pienen lyijypainon pitkään, punanauhaiseen pyrstöön ja pudotti sen alas.
Se oli sovittu merkki korkeusennätyksestä.
— Korkeammalle! lausui Marcus. Hän päätti kohota nyt niin korkealle, ettei heti tarvinnut tulla parantelemaan ennätystään. Apulainen nyökkäsi, he olivat jo ennen sopineet kaikesta.
Koneen vauhti hiljeni yhä, mutta se nousi vieläkin verraten nopeasti. Marcus värisi vilusta, hän alkoi hengittää lyhyesti ja kuuluvasti, ohimoissa jyskytti ankarasti… Mutta kun he sitoivat suulleen hengitysnaamarin ja aukaisivat happisäiliön, tuntui heti paremmalta.