Ylipäällikkö hieraisi tyytyväisenä käsiään ja sanoi armollisesti:
— Se on hyvä! Jos nyt vielä samana päivänä tulisi korkeusennätys, niin minä kyllä tulen teidät muistamaan. Se tulee olemaan kirpeä uutinen naapurimaassamme, joka jo liian kauan on tässä suhteessa kulkenut etunenässä!
— Niin, teidän ylhäisyytenne, lausui kenraali kumartaen. — Tulen olemaan sangen kiitollinen, teidän ylhäisyytenne.
Ylipäällikkö kohotti taas kiikarinsa ja sanoi hetken kuluttua iloisesti:
— Hän on todellakin jo sangen korkealla.
Niinkuin oudonnäköinen, ylpeä lintu kohoaa yksinäinen lentokone yhä ylemmäksi, tulee kierros kierrokselta yhä pienemmäksi. Nyt se näkyy sinistä taivasta vasten vain pienenä pilkkuna. Mutta se ei tyydy, ei taukoa — se kohoaa yhä. Toisinaan se katoaa katselijoiden näkyvistä, niinkuin aineeton varjo; taas näkyy, taas katoaa — niinkuin varjo…
III.
Marcus nousi ensin viistoon mahdollisimman suoraan ylöspäin, sitten vastakkaiseen suuntaan — vasta sitten hän alkoi kohota kierrellen.
Nyt kun ei ohjaaminen enää vaatinut sellaista äärimmäistä huomiota, hän katsoi alas huimaavaan syvyyteen.
Kaikki oli muuttunut omituisen epämääräiseksi, vähäpätöiseksi. Kenttä oli vain pieni ruskea läiskä, jossa ei joukkoja enää erottanut: vain vaivoin näkyi toisella laidalla muurahaisen kokoinen panssariautojen rivi, joka hiljaa mateli eteenpäin. Kentän toisella laidalla häämötti jokin pitkulainen, himmeä täplä, jonka hyvällä tahdolla voi selittää katsojajoukoksi. Hänen alapuolellaan olevat lentokoneet näyttivät hyönteisiltä, suurilta sudenkorennoilta, jotka parveilevat lammikkojen kohdalla…