— Tuo on hirveätä!
Kun Marcus pani potkurit pyörimään ja kone syöksyi viistoon ylöspäin, valtasi hänet omituinen riemun ja voiman tunne. Hän ohjasi yhä jyrkemmin ylöspäin, ja hänen koneensa kohosi miltei kohtisuoraan! Hän antoi sen nousta vieläkin noin viisisataa metriä — ja sitten…
Kylmät väreet syöksyivät hänen ruumiinsa lävitse, kun hän ensin antoi koneen pudota miltei kohtisuoraan alaspäin, sitten vähitellen viistompaan ja vihdoin äkkiä vaakasuoraan eteenpäin. Tällä tempulla hän saavutti heti tavattoman vauhdin. Samalla hän aukaisi erään laitteen, joka lisäsi vauhtia vaakasuoraan lennettäessä, ja hetken kuluttua näytti mittari suurinta, neljänsadan kilometrin tuntinopeutta.
Lentäessään toisten ohi Marcus vasta oikein huomasi, miten hirveä hänen vauhtinsa oli. Hänen koneestaan kuului vain hillitty humina, mutta ilma ulvoi ja vonkui — niinkuin hänen ympärillään olisi lennellyt lukematon parvi näkymättömiä, ulvovia pahojahenkiä.
Vilkaistessaan alas Marcus näki jotakin epämääräistä, värisevää niinkuin paikallaan tanssivia lumihiutaleita…
Ahaa! Ne ovat vilkkuvia nenäliinoja — väkijoukot osoittavat suosiotaan. Ne vilkuttavat hänelle. Oi! Hän olisi tahtonut lentää vielä hurjemmin!
Mutta kyllä hän kiitikin! Kuin myrskylinnut varisten ympärillä kiersivät hänen koneensa vanhamallisten koneiden ympyrää. Ja kolmannen kierroksen jälkeen Marcus alkoi suunnitelman mukaisesti kohota ylöspäin.
Armeijan ylipäällikkö käännähti ilmavoimien komentajan puoleen ja kuiskasi jännittyneenä:
— No kenraali, saavutammeko me tänään korkeuslentoennätyksen?
— Toivon parasta, teidän ylhäisyytenne! Ilma on kaunis, ja hän on sen miltei varmasti luvannut. Nopeusennätys on nyt kiistämättä meillä!