Marcus hämmästyi nähdessään, miten tavattomasti hänen ystävänsä muuttui. Kasvot kalpenivat entistä kalpeammiksi, sieraimet laajenivat ja suurenneet silmät säihkyivät. Kun hän oikaisi pitkän, solakan vartalonsa, näytti hän yliluonnolliselta, ja hänen äänensäkin oli vieras ja matala:
— Veljeni, minä kiitän sinua miljoonien puolesta.
Marcuksen valtasi salaperäinen tunne, ja kylmät väreet kiitivät hänen ruumiinsa lävitse. Hänet oli otettu kolme päivää sitten sotilasliiton keskuskomiteaan; hän ei tiennyt siitä vielä mitään, mutta tällä hetkellä hänestä tuntui, että Antoniuksella, sen johtajalla, todella oli valta ja voima puhua miljoonien puolesta.
Antonius viittasi Marcusta istumaan, puki äänettömästi hiukan ylleen; sitten hän istahti Marcusta vastapäätä ja pyysi tätä kertomaan, miten hän lopulta oli onnistunut.
Marcus lupasi selittää toiste yksityiskohtaisesti; hän ilmoitti näkymättömyyden aikaansaatavan pääasiallisesti siten, että rungon alapuoli on kokonaan peitetty läpinäkyvällä selluloosalevyllä, joka maalattiin hänen keksimällään värisekoituksella. Levy oli hiukan irti rungosta ja tähän väliin johdettiin tasainen sähkövalo, joka säännösteltiin ympäristön valosuhteiden mukaan.
Antonius oli jännittyneenä kuunnellut selostusta; nyt hän kysyi:
— Mutta miten lentäjä voi tietää, että valomäärä on sama kuin ympäristön?
Marcus kertoi, että tässä juuri oli ollut suurimmat vaikeudet, mutta hän oli lopulta keksinyt laitteen, joka automaattisesti piti valon yhtäläisenä ympäristön kanssa. Kun hän oli vielä lyhyesti selostanut laitteensa rakennetta, Antonius tarttui uudestaan hänen käteensä ja puhui syvän liikutuksen valtaamana:
— Veli, sinä olet tehnyt suuren työn. Minä olen myös tehnyt erään keksinnön — ja niiden molempien avulla voidaan ehkä ratkaisevasti vaikuttaa sotien lopettamiseen: silloin kun suuret joukot aloittavat viimeisen ponnistuksensa. Ja sinut tullaan aina muistamaan!
Mutta Marcus muisti samassa ensimmäisen keksintönsä, se lennähti hänen mieleensä kuin ruma rikos; lattiaan katsoen hän virkkoi hiljaa: