— Vihdoinkin!
Sitten hän puki takin ylleen, sammutti sähkölampun ja poistui. Ja juostessaan portaita ylös maanpinnalle, hän tunsi jäsentensä vapisevan ja päänsä humisevan — hän oli kuumeisella innolla taukoamatta työskennellyt kolme vuorokautta.
Oli vielä miltei pimeä. Kylmä aamuilma tuntui virkistävän, mutta sittenkään hän ei malttanut kävellä, vaan otti auton ja ajoi siihen kaupunginosaan, missä Antonius asui.
Marcus oli pari päivää sitten saanut hänen asuntonsa avaimen. Hän hiipi taloon salatietänsä myöten, aukaisi sitten äänettömästi oven, asteli ystävänsä vuoteen viereen ja lausui hiljaa hänen nimensä. Antonius hypähti hätkähtäen istualleen, ja kun Marcus ilmaisi nimensä, hän kysyi levottomasti:
— Mitä nyt, Marcus? Onko tapahtunut jotakin?
— On, vastasi Marcus ääni värähtäen.
Kun Antonius sytytti valon ja näki Marcuksen liikuttuneet kasvot, hän tarttui kiihkeästi tämän käteen ja kuiskasi jännittyneenä:
— Se on valmis…?
— Se on valmis! vastasi Marcus kuin kaiku ja lisäsi juhlallisesti:
— Nyt voin hämärässä ja pimeässä kiitää ilmassa näkymättömänä.