Äskeinen hämmästys ja lumous valtasi Marcuksen kaksinkertaisena.
— Sen tähden sinä siis minuakin avustit…? änkytti Marcus.
— No, jos niin tahdot sanoa. — Mutta älkäämme enää puhuko tästä.
— Mutta enhän minä ole näihin asti ymmärtänyt mitään. Kuinka sinä voit luottaa minuun?
Silloin Antonius puristi Marcuksen kättä, ja katsoen tätä miltei hellästi silmiin, sanoi hiljaa, korostaen joka sanan:
— Marcus, minä tiesin, että sinä tulet kerran muistamaan isäsi.
Marcus tunsi itsensä lapseksi tuon miehen edessä. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen katseestaan loisti ihailu ja kiitollisuus.
Antonius piteli yhä hänen kättään ja katsoen häntä silmiin kostealla katseellaan puhui katkonaisella, käheällä äänellä:
— Marcus — sinä tiedät, miten molemmat veljeni… Niin — sinä olet samanluonteinen kuin minun toinen veljeni — ja minä — minä olen pitänyt sinusta niinkuin…
Jotain outoa ja suurenmoista ilmeni noiden kahden raudanlujan miehen hellyydessä; Marcuksen kasvot kalpenivat, hän puristi tietämättään kaikin voimin toisen kättä, katsoi tätä tulisesti silmiin, ja vain hampaitaan kiristäen hänen onnistui tukahduttaa nyyhkytyksensä. Vihdoin hän änkytti hiljaa: