— Veljeni — sinä minut pelastit — vankeudesta…
— Minä olin levoton sinun tähtesi, veli…
— Veljeni — veljeni, sopersi Marcus kuiskaten ja painoi päänsä
Antoniuksen olkapäätä vastaan.
Suuri hellyys täytti hänen sydämensä ja hänen oli vaikea pidättää äänetöntä, kurkkuun kohoavaa nyyhkytystä — hän pidätti pienen aikaa hengitystäänkin; sitten hän kuuli Antoniuksen sanovan reippaasti:
— Niin veli! Nyt meillä on toivoa! Ja sinäkin kohoat taas yhden arvoasteen.
— Ilmoitanko siis tämänkin keksinnön hallitukselle? kysyi Marcus neuvottomana.
— Mitä pikemmin sitä parempi! Pääset eroon urkkijoista — ja santarmikapteenin pudotettu nenä unohdetaan! Sillä katsos, veli: lukemattomat kerrat on yhden tuollaisen roiston nenän tähden pudotettu monen rehellisen miehen pää.
Kun Julia palvelijattaren kutsusta tuli vastaanottohuoneeseen, leimahtivat hänen poskensa tulipunaisiksi ja hänen silmänsä alkoivat loistaa. Hän näytti muutenkin virkeämmältä kuin ennen. Hän miltei juoksi Marcusta vastaan ja tarttui tämän käsiin huudahtaen lapsellisen luonnollisesti:
— Miten iloinen olen, että vihdoinkin tulitte! Pelkäsin, ettette enää koskaan tulisi. Hän loi katseensa lattiaan ja lisäsi kuiskaten:
— Olen teitä niin kovin odottanut.