— On ollut erittäin tärkeitä toimia — etten ehtinyt — vaikka, koetti
Marcus puolustautua.
— Ymmärrän sen.
Sitten tyttö tarttui uudelleen Marcuksen käteen ja kysyi tuskallisen jännittyneenä:
— No, sanokaa te minulle totuus. Onko niissä huhuissa perää — että hän olisi — myrkkyä…
Marcus koetti vastata vältellen, lohduttaa ja hälventää tytön epäluuloja, mutta lopulta hänen täytyi ilmoittaa totuus.
Julian kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi, hän hapuili käsillään ja oli kaatumaisillaan, niin että Marcuksen piti tukea häntä ja taluttaa hänet nojatuoliin.
Hän toi nopeasti lasillisen vettä ja nosti sen tytön vapiseville huulille, sanoen hiljaa, hätääntyneenä:
— Tointukaa! Ei sitä voi enää auttaa. Julia — tointukaa! Voi miksi kerroin…
Tyttö tarttui äkkiä Marcuksen käteen ja katsoi häntä silmiin, kuiskaten katkonaisesti ja tukahtuneesti:
— Älkää — älkää — te minusta mitään… Enhän minä enää —