— Mitä tarkoitatte?
— Sitä, että tuo kapteeni on jotenkin syyllinen Aurelian kuolemaan — ja te kostitte!
Kun Marcus ei vastannut, tyttö huudahti silmät säihkyen:
— Nyt sain varmuuden, että teitte sen Aurelian tähden! Ja minä olen teille koko elämäni ajan kiitollinen!
Marcus oli tullut saadakseen tavata edes rakastettunsa näköisen naisen elävänä, ja nyt hän aivan hämmästyi: Julian kasvoilla kuvastui sama tulinen innostus ja hurmaus kuin hänenkin — silloin — onnellisena iltana.
— Te olette niinkuin Aurelia, kuiskasi Marcus hiljaa, liikuttuneena.
— Minä tulen tänne usein. Me puhumme hänestä — kaikkea…
— Mitä sanoittekaan! keskeytti Julia hänet vapisevalla äänellä, kuin huumaantuneena. Minäkin ajattelin aivan samaa! Jospa tietäisitte, miten kauhistavan ikävää minulla on toisinaan iltaisin, kun en saa puhua kenenkään kanssa. Isän läsnäollessa ei saa lausua Aurelian nimeäkään. Ja äiti on taas maalla. Mutta kun te tulisitte, saisimme puhua hänestä — silloin olisi ehkä hiukan helpompi olla.
Marcuksen kasvot tummenivat vihasta. Hän kysyi, oliko kenraali tehnyt mitään lapsensa pelastamiseksi, ja kun Julia vastasi kieltävästi, Marcus huudahti tulisesti, ettei sellainen ole mikään isä!
— Kyllä hän on saanut kärsiä ylpeydestään, puhui Julia hiljaa. — Sillä kun tuli tieto Aurelian kuolemasta, hän istui huoneessaan yhtä mittaa neljä vuorokautta syömättä ja nukkumatta — ja sitten hänen tukkansa oli lumivalkea…
— Entä äiti — eikö hänkään? kysyi Marcus hetken kuluttua.