— Tietysti äitiraukka teki kaiken voitavansa. Hän tuli heti maalta.
Mutta kun isä ei tahtonut tietää mitään, niin hän ei voinut pelastaa…
Julia peitti käsillään kasvonsa ja alkoi tukahtuneesti itkeä: hän muisti taas jok'ainoan sanan isän ja äidin keskustelusta — silloin kun äiti saapui maalta…
Salongin ovi oli jäänyt auki, ja hän kuuli isän kohteliaasti huudahtavan:
— Ah! Te olette siis saapunut kaupunkiin, rakas ystäväni! Mikä tuottaa minulle tämän ilon?
— Olen täällä katsomassa, voisinko pelastaa teidän tyttärenne vankilasta — kuului äidin liikutuksesta värisevä ääni.
— Erehdytte, hyvä rouva! lausui kenraali kylmästi. Tyttäreni oli aivan äsken tässä. Sitä paitsi: kenraali D:n tytär ei koskaan, ei koskaan ole vankilassa! Muistakaa se, hyvä rouva!
— No niin — Älkäämme siis puhuko tästä enempää — näyttää olevan turhaa vedota teidän sydämeenne, puhui äiti vaivalloisesti, kuin tukehtumaisillaan. Sitten kuului hiljaa, katkonaisesti:
— En olisi uskonut — että voisitte — loukata minua noin — noin —
— Raa'asti! keskeytti isän ääni teeskennellyn kohteliaasti. — Se on totta, rakkaani! Voitteko antaa minulle anteeksi!
— Tiedättehän sen — eikä minulla ole väliä, nyyhkytti äiti sydäntäsärkevästi. — Mutta rukoilen teitä: armahtakaa omaa lastanne — pelastakaa hänet! Te voitte sen tehdä jos tahdotte…