Hän ojensi vapisevat kätensä miestään kohti kuin rukoillen; mutta silloin tämä katsahti kelloonsa, huudahtaen toimekkaasti:
— Oi rakas ystävä! Olin vähällä unohtaa, että minun pitää olla pörssissä kymmenen minuutin kuluttua. Toivottavasti te ette tänään matkusta?
Kunniamerkit helähtivät kenraalin kumartaessa, ja sitten säesti kannusten kilinä reippaita, poistuvia askeleita.
Äiti nousi aivan kuin olisi aikonut lähteä poistuvan jälkeen. Mutta samassa hän vaipui hervottomana polvilleen, painoi kasvonsa pehmeään nojatuoliin ja itki katkerasti.
Julia tunsi jäntevän käden silittävän päätään, se vaikutti häneen kuin käsky, sähkövirta. Hän pyyhki silmänsä ja kuiskasi kuin itsekseen:
— Miksi itken? Eihän se auta; nyt täytyy vain toimia — se lohduttaa parhaiten. Niin hänkin tahtoi.
Surullinen ääni, kyyneleiset silmät, soikeat kasvot, tytön koko olemus oli niin erehdyttävän samannäköinen, että Marcus joutui salaperäisen lumouksen valtaan: tyttö oli sittenkin Aurelia. Marcus puristi Julian rintaansa vastaan ja suuteli hänen otsaansa, kuiskaten hiljaa:
— Sinä olet Aurelia.
Mielenliikutuksesta ja ilosta itkien Julia sopersi katkonaisesti:
— Tahdon kaikessa — tulla hänen kaltaisekseen. Ja olisin niin onnellinen — jos — te kärsisitte vähemmän, kun…