Hän vaikeni, painaen vain kasvonsa Marcuksen rintaa vasten. Ja Marcus tunsi poskillaan mustan, silkinhienon tukan.
Mutta tultuaan ulos kadulle Marcus tajusi taas totuuden: Aurelia oli poissa, ikuisesti poissa.
Marcus alkoi kävellä nopeammin, hän koetti ajatella muuta, mutta tuo kamala totuus ei hellittänyt hetkeksikään tuskallista puristustaan; se tuntui kiduttavan häntä armottomasti, taukoamatta, niinkuin raskas jalkarauta kiduttaa elinkautista vankia; se on kalvanut nilkan nahattomaksi, veri tihkuu sen alta joka askelella — mutta siitä ei pääse hetkeksikään.
Marcus muutti lentäjän virkapuvun päälleen ja lähti lentokentälle. Vain uhkarohkea taitolento ja kuumeinen työ tuntui hiukan lievittävän hänen tuskaansa.
Viikon päivät Marcus työskenteli aivan kuumeentapaisesti. Likaiset työvaatteet yllään hän teki kaikkein raskaimpia ruumiillisia töitä lentokonetehtaassa, jossa hänen johdollaan paraillaan valmistettiin hänen uudessa keksinnössään tarvittavia laitteita ja osia.
Eräänä päivänä, kun hän laskeutui kentälle, Antonius tuli hänen luokseen ja ilmoitti, että illalla oli sotilassalaliiton pääkomitean kokous, jonne Marcuksen pitäisi saapua.
NÄKYMÄTTÖMÄT VOIMAT.
MAANALAISESSA HUONEESSA.
Oli jo lähes puoliyö, kun Marcus ystävänsä seurassa varovaisesti laskeutui pimeitä portaita myöten alas kellarikerrokseen. Antonius naputti sovitulla tavalla, ja ovi aukeni.
Suuressa maanalaisessa huoneessa ei ollut ainoatakaan ikkunaa. Salaliittolaiset, lähes kaksikymmentä miestä, olivat jo saapuneet ja istuivat äänettöminä pitkän pöydän ympärillä. Pöydällä paloi vain kaksi vahakynttilää, ja istuvien vartalot loivat jättiläismäisiä, värähteleviä varjoja alastomille seinille. Harmaat, kosteutta tihkuvat sementtiseinät kiilsivät niukassa, keltaisessa valossa kuin liikkumattoman jättiläismatelijan niljakas nahka.