— Sinä siis ehdotat, että räjäyttäisimme pääministerin talon ilmaan?
— Tuota — niin … hän mutisi avuttomana.
Antonius kääntyi Brutuksen ja muiden anarkistien puoleen ja sanoi painokkaasti:
— Te tiedätte, etten ole paljon puhunut; en myöskään ole teitä erikoisesti moittinut. Olen vaieten kuunnellut Brutuksen pieniä, typeriä murhayrityssuunnitelmia, ja miten toiset säälin, rakkauden ja oikeuden nimessä ovat rukoilleet häntä luopumaan moisista julmuuksista! Tuo taistelu on ehkä huvittanut joitakin — mutta tämä aika on liian vakava huvitteluun.
Sitten Antonius lyhyesti todisti, miten tuollainen homma johtaisi heti ensi päivinä vankilaan ja teloituksiin, ja kysyi lopuksi, miksi Brutus todellakin oli sellaisen ehdotuksen tehnyt?
— Saattaakseen meidät poliisin kynsiin! ärjäisi äkkiä äskeinen nuori jättiläinen.
Brutus hypähti ylös kuin käärmeen puremana ja huudahti vapisevalla äänellä:
— Älkää nyt enää sanoko tuota! Se on — se on… Minä olen ajatellut, että siten voittaisimme…
— Odottakaa nyt siksi, kunnes minun todistukseni tulee esiin! huudahti Antonius ja katsoen toista silmiin lisäsi harvakseen, karmivan ivallisesti:
— On väitetty, ettei oikeita uskovaisia enää olisi, mutta on maailmassa vielä ainakin yksi: eräs salaliittolainen luutnantti! Sillä anarkisti, joka vielä nykyaikanakin uskoo yksityisten murhilla ja pikku räjähdyksillä voivansa lamauttaa diktaattorit, on uskovaisempi kuin yksikään uskovainen — marttyyrinkin usko on hänen uskonsa rinnalla kuin hyttysen surina leijonan karjunnan rinnalla!