Kuului katkeraa, hillittyä naurua, Brutus oli kuin ruoskittu. Mutta pilkkanauru herätti hänessä uudelleen vihan ja uhman; hän kohotti katseensa ja kysyi katkerasti:
— Oletko jo kaiken sanonut?
— Sen vielä sanon, lausui Antonius raskaasti, että tällaisella hetkellä on rikollista leikkiä varomattomuuksilla.
— Ja vaikk'en olekaan sosiaalidemokraatti, ehdotan, että toimimme nopeasti sen suunnitelman mukaan, jonka toveri B. esitti — se on järkevin.
— Mutta ellemme onnistu? Mitä sitten on tehtävä? kysyi tiukasti
Brutuksen kannattaja, luutnantti Augustus.
Antonius oli jo muuttunut aivan kylmäksi ja sanoi tyynesti ja painokkaasti:
— Kuule siis, ja kuulkaa kaikki: jos jollakin on keino, millä voisimme nöyryyttää tai kukistaa hirmuvallan siltä varalta, ettemme muuten voita, niin luulisin sen hyväksyttävän yksimielisesti; minä hyväksyisin julmankin keinon, jos sen avulla vain voidaan varmasti estää miljoonien kuolema…
— Minä hyväksyn myös! Oikein! keskeyttivät useat salaliittolaiset.
Antonius jatkoi armottomasti:
— Kun sinä, Brutus, olet aina puhunut rohkeista teoista, niin tällaisella hetkellä sinun pitäisi vihdoinkin tuoda ne esiin. Mutta niiden pitäisi olla ratkaisevia ja sellaisia, että ne voidaan toteuttaa — äskeinen ei ollut kuparikolikonkaan arvoinen.
Salaperäinen lumous valtasi läsnäolijat heidän kuullessaan tuon miltei säälivän ylimielisyyden, ja taas kuului kiihkeitä ääniä: