— Ylipäällikkömme on luonne, joka tahtoisi häikäistä kaikki omituisuuksillaan! Ja sen tähden…
Hänen sanansa katkaisi yksinäinen tykinlaukaus.
— Nyt se alkaa! Katso itse!
V.
Heti ohimarssin jälkeen ahtautuivat kaikki jalkaväkijoukot kentän keskikohdalle tiheäksi pyöreäksi muodostelmaksi, jonka etuosassa oli viidestäkymmenestä sotilassoittokunnasta yhdistetty soittokunta. Tämän ihmiskeskuksen ympärille oli järjestetty suunnattoman paljon aseita ja muuta sotakalustoa säteettäiseksi, satakertaiseksi panssariksi siten, että ihmisiä lähinnä oli raskas tykistö, sitten pioneerien välineet, suuret rakettiautot, sen jälkeen muut ampumatarvikeautojen rivit; seuraavina renkaina seisoi kevyt tykistö, näiden jälkeen, kulkunopeuden mukaan, eri panssariautojen monilukuiset rivit ja äärimmäisinä lähettien pienet torpedoautot ja suuret moottoripyörät.
Kun tykinlaukaus oli kajahtanut, tapahtui jotain tavatonta: soittokunta alkoi pärryttää hurjaa sotamarssia, 70-tuhantinen miesjoukko huutaa hurraata käskyn mukaan, ja tuo suunnaton ympyrä alkoi pyöriä!
Ensin se pyöri hitaammin, mutta vauhti kiihtyi vähitellen yhä vinhemmäksi. Ihmisjoukkoa lähimpänä olevat autot kulkivat tosin hiljalleen, mutta kun keskuksesta lähtevät säteet oli pidettävä mahdollisimman suorina, täytyi uloimpien syöksyä eteenpäin suorastaan hirvittävää vauhtia… Ja lisäksi oli kolmesataa konetta käsittävä lentomuodostelma laskeutunut noin 100 metrin korkeudelle ja pyöri ilmassa maassa olevan jättiläispyörän kohdalla — samanlaisena säteikkönä.
Jospa tuolla keskipalkoilla särkyisi pyörä, lennähti Marcuksen mieleen, mutta hän ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun. Vauhti oli kiihtynyt vimmatuksi, mielettömäksi… Tuhannet moottorit paukkuivat ja surisivat, kymmenettuhannet pyörät jymisivät kivikovalla kentällä, irroittaen siitäkin sakean pölypilven, ja noiden lukemattomien pyörien alla tuntui maa tuskasta värisevän…
Marcus käännähti äkkiä, sillä meteliin yhtyi pikatykkien terävä jyrinä.
Se kuului kentän toiselta laidalta, missä tykkihirviötkin olivat.
Pikatykit näyttivät olevan lähinnä, ja niiden takaa näkyi muutamia 28-senttimetrisiä haupitseja. Tähän asti olivat viimeksi mainitut olleet vaiti, istuneet vain paikoillaan kuin suuret koirat, jotka antavat pienempien rähistä ja haukkua mielensä mukaan. Mutta aivan kuin tästä nalkutuksesta lopulta raivostuen eräs niistä tulta ja savua sylkäisten ärjähti kerran niinkuin yliluonnollinen helvetinkoira. Siihen yhtyivät toisetkin, ja jokaisesta jymähdyksestä vavahti maa, koko avaruus tuntui olevan täynnä pauhua, jylinää, mahtavampaa kuin ankarin ukkonen; lähimmät lentokoneetkin alkoivat heilua, näyttivät olevan putoamaisillaan kuin haavoitetut linnut…