Mutta tuossa mielettömästi pyörivässä, kaaosmaisessa koneitten paljoudessa on sittenkin yhtenäisyyttä, ajatteli Marcus. Se näytti yhdeltä ainoalta koneelta, niin suurelta, ettei sille enää keksi vertauskuvaa, niin vastustamattomalta, ettei sitä enää ihmisvoimin voi pysähdyttää eikä kukistaa. Armotta se rusentaa alleen kaiken, mikä sen tielle asettuu…
Ihmistä ei enää näkynyt, ihminen oli luomansa voiman rinnalla liian pieni ja heikko, ihminen näytti sen rinnalla halveksitulta, mitättömältä kääpiöltä.
Ja ihmisyys!
Niin — se näytti vieläkin mitättömämmältä, vielä halveksitummalta.
Ystävykset olivat kaiken aikaa äänettöminä katselleet, mutta nyt tapahtui sellaista, joka saattoi Antoniuksen suunniltaan.
Sattui parin sekunnin väliaika, jolloin tykinlaukauksia ei kuulunut, ja silloin kuului läpinäkymättömästä tomupilvestä 70-tuhantisen miesjoukon huuto.
Antonius oli äärimmäisen kiihtynyt. Ääni tuntui hänestä heikolta hätähuudolta, niinkuin kadotetut olisivat helvetin sakeimman savun keskellä huutaneet apua. Hänen kalpeat kasvonsa vääristyivät vihasta ja tuskasta; hän tarttui aivan kuin rautakourin Marcuksen käsivarteen ja huusi hurjasti:
— Kuulitko miesten huudon? Eikö se ollut ikään kuin ihmisyyden viimeinen hätähuuto raakalaisuuden helvetistä…?
Marcus ei koskaan ollut nähnyt ystäväänsä kiihtyneenä. Tämä oli aina ollut niin kylmä.
Samassa molemmat hypähtivät seisoalleen. He näkivät, miten pyörteen ulkolaidalla eräs lähettiauto ajoi moottoripyörän yli.