Moottoripyörä paiskautui uskomattoman kauas eteenpäin, ja niinkuin raivokas villieläin hypähtää pakenevan uhrinsa jälkeen syöksyi auto salamannopeana uudelleen moottoripyörän yli. Se rusentui siruiksi, auto lennähti nurinniskoin, ja samalla kohdalla eräs toinen lähettiauto hypähti pystyyn, aivan kuin kuolettavasti haavoittunut hevonen. Onnettomuus tapahtui yhdessä rusahduksessa — ja sitten tomupilvi peitti kaiken…
Ystävykset tuijottivat kuin jähmettyneinä. He olivat vieläkin kuulevinaan tuon ilkeän rusahduksen.
Kun pyörre vihdoin seisahtui ja tomupilvi hälveni, näkyi hääriviä lääkintämiehiä, ja heti sen jälkeen kannettiin kentältä kahdella paarilla jotain muodotonta, liikkumatonta…
Marcus kalpeni, puri hammastaan, ja Antonius muisti, että hän vielä tänä aamuna oli puhutellut tuota nuorta tiedustelijaa, luutnanttia, jonka jäännökset juuri vietiin pois. Hänellä oli ollut kirkkaat, tummanruskeat pitkäripsiset silmät, ylähuulessa untuvaiset viikset, ja hän oli hymyillyt niin iloisesti ja avomielisesti…
VI.
Ystävykset asuivat samalla suunnalla ja päättivät mennä jalkaisin kotiin.
Kun he olivat kulkeneet hetkisen äänettöminä, sanoi Antonius kuin anteeksi pyytäen:
— Älä välitä siitä, vaikka tänään olin hieman hermostunut. Olen valvonut liiaksi viime aikoina.
— Ei veli! huudahti Marcus ääni mielenliikutuksesta vavisten. — Minä olen ajatellut tuota asiaa kaiken aikaa! Ja sinä puhuit totta, veli! Sen täytyy olla totta, mitä äsken sanoit — tuo on liian mieletöntä.
— Tahtoisitko tehdä sellaista, mikä heikentäisi sitä? kysyi Antonius taas hetken kuluttua.