Hänen harmaat teräksenkiiltävät silmänsä tuijottivat liikkumattomina, kun hän jatkoi hiljaa, ikään kuin itsekseen:
— Kyllä on kamalaa muistella, että tuhansien täytyi voimattomina katsella, miten omaisia syyttömästi tapettiin kuin karjaa. Isäkin pyydystettiin umpimähkään kadulta, — ja vaikka olen mies, niin kyllä minä kärsin, kun hän makasi lumella kuulien lävistämänä. Lumella oli hiilen tomua, se oli ihan samannäköistä kuin isän harmaanvalkoinen tukka — vain rinnan alla oli heleänpunaista.
Hän hätkähti havahtuen ja näytti ikään kuin häpeävän sanojaan, mutta nähdessään toveriensa liikuttuneet kasvot hän lisäsi hitaasti:
— Olen monesti ajatellut sitä, kuinka hirvittävästi meillä silloin kärsittiin. Ja mitä mahtoivat tuntea heikot naiset, lapset, vanhat äidit… Kun tuollaisen uudistuminen voidaan estää teidän työnne kautta, niin kiitokset ovat mitättömiä. Tästä huolimatta en voi olla kiittämättä teitä, veljet — ja luulen voivani kiittää teitä meidän kaikkien puolesta.
— Oikein! Kaikkien! Veljet! Veljet! Me kiitämme teitä! kuului kaikkialta liikuttuneita ääniä.
Brutus syöksähti seisoalleen; hän oli aivan haltioissaan, hän näytti kokonaan muuttuneelta puhuessaan käheällä, vapisevalla äänellä:
— Veljet — veljet, te olette tehneet niin paljon…! Me kiitämme teitä myöskin niiden puolesta, jotka ovat kaatuneet uhreina, niiden, jotka parhaillaan kärsivät. Jos he vain tietäisivät, niin kymmenettuhannet kahlehditut, kidutetut ihmiset sopertaisivat teille kiitosta pimeissä kopeissaan. Ja jos olisi mahdollista — niin tuhannet teloitetut, kidutuksen ja nälkäkuoleman uhrit kurottaisivat käsiään teitä kohden tuntemattomista haudoistaan.
Hänen äänensä katkesi, niinkuin joku olisi äkkiä tarttunut hänen kurkkuunsa, hän kohotti käden silmilleen ja kääntyi poispäin. Kaikki muuttuivat synkiksi ja alakuloisiksi. Eräät nojasivat kyynärpäillään pöytään, toiset näyttivät tarkastavan sen rosoista höyläämätöntä pintaa, aivan kuin siinä olisi ollut erinomaisen tärkeätä nähtävää. Ja useat tuijottivat tuskallisesti yhteen paikkaan, aivan kuin katsellen jotakin kaukaista näkyä.
Marcus tunsi syvää sääliä, miltei kauhua: mitä näkevätkään nuo jäykät, tuskalliset katseet! Monet näkevät kai rakkaimpansa heiluvan tuulessa — ja korpit kiertelevät vaakkuen yläpuolella.
Suurikokoinen sotilas oli peittänyt kasvonsa — luultavasti hän näki veljensä lyyhistyneenä kiviseinän viereen pää murskattuna… Joku näki rakastettunsa kasvot myrkyn mustaamina… Ah niin…