— Mutta kyllä siinä on ollut työtäkin! huudahti Julius iloisesti.
Marcus katsahti nuoreen mieheen ja huomautti leikillisesti:
— Ainakin luulisi, kun näkee tuon nokivaraston kasvoillasi! Sinähän näytät enemmän neekeriltä kuin nuorelta luutnantilta!
— Puheestasi saa sen käsityksen, ettei neljäntoista tunnin työpäivä vielä oikein riittäisi nuorelle luutnantille! Julius kaivoi taskustaan pienen peilin ja lisäsi sydämellisesti naurahtaen:
— No, enpä todellakaan voisi tässä kunnossa häihin lähteä; mutta ei työnantajanikaan enkelinvalkoinen ole — vaikka onkin sälyttänyt minulle likaisimmat työt.
Molemmat naurahtivat toistensa mustille kasvoille, joissa vain hampaat loistivat valkoisina helminä. Ja heidän naurunsa helähti niin luonnollisena ja raikkaana, kuin olisivat he kokonaan unohtaneet julman todellisuuden, kostonsakin.
Kaksi päivää he olivat työskennelleet ihan kuumeisella kiireellä. Tarvittavat levyt ja valolaitteet Marcus oli teettänyt lentokonetehtaissa, mutta lopputyöt hän tahtoi tehdä omin käsin yhden apulaisen avulla. Apulaisekseen hän oli ottanut Juliuksen, joka äskettäin oli jalkaväestä siirtynyt lentojoukkoihin. Ja nyt oli Marcuksen oma kone kunnossa!
— No, minä voin toistaiseksi lyhentää sinun työpäiväsi kahteentoista tuntiin, lausui Marcus teennäisen arvokkaasti, mikä saattoi Juliuksen taas nauramaan. Sitten hän jatkoi vakavasti:
— Tiedätkö — sen eilisiltaisen kokeilun jälkeen en voinut yöllä silmiäni ummistaa. Pelkäsin, että ne julistavat sodan, eikä meillä olisi edes yhtään konetta kunnossa. Mutta nyt on aivan kuin raskas taakka pudonnut hartioiltani!
Juliuksen kasvot muuttuivat tavattoman nopeasti huolestuneiksi — ikään kuin hän olisi nähnyt suloista unta ja herättyään huomannutkin olevansa vankikopissa.