— Sinä tulet kuin käskettynä! huudahti Marcus sydämellisesti. — Aion juuri lähteä!
Marcus katsahti harmaalle taivaalle sanoen Antoniukselle hillitysti:
— Vihreä on siis epäonnistumisen, punainen täydellisen näkymättömyyden merkki. Vastaa sitten, kun me näytämme keltaista tulta.
— Hyvä on! vastasi Antonius.
Hän tuijotti jännittyneenä, kun Marcuksen kone hiljalleen kohosi ilmaan. Sen harmaa haamu kohosi, kohosi, se oli jo vähintään 200 metrin korkeudessa — ja yhä se näkyi. Antoniuksen otsalle nousi hikipisaroita — jospa Marcus ei onnistukaan!
Mutta silloin se äkkiä katosi kuin varjo — ja Antonius ymmärsi, että
Marcus oli nyt vasta asettanut valaisulaitteen toimimaan.
Antonius tarkasteli iloisen uteliaasti yhä pimenevää taivasta — mutta mitään ei näkynyt.
Marcus nousi ensin hiljalleen, sitten hän pani laitteen toimimaan ja nousi nopeasti ylös.
Sitten hän alkoi kierrellä lentokentän kohdalla, ja Julius antoi merkin lyhdyllään.
— Punainen! huudahti Julius innokkaasti.