Marcus antoi koneen kierrellen laskeutua nopeasti yhä alemmaksi, mutta aina Antonius vain vastasi punaisella valolla!
Antonius seisoi paikallaan katsellen ylös sakeaan hämärään, ja merkkitulesta näkyi, että kone kierteli ympyrässä ja luultavasti laskeutui alemmaksi joka kierroksella.
Ilta oli aivan tyyni, lentokentällä oli hiljaista eikä kaupungin meluakaan kuulunut. Jo kuului Marcuksen koneen humina — mutta vieläkään ei näkynyt! Antonius heilutti taas innokkaasti punaista.
Vihdoin Antonius alkoi epäselvästi erottaa suuren koneen ääriviivat — mutta se olikin aivan hämmästyttävän alhaalla.
Juliuksen innostus tarttui Marcukseenkin, kun hän näki miten alhaalla he olivat. Hän näki jo Antoniuksenkin tummana pilkkuna punaisen valon vieressä.
Hänen mieleensä lennähti jo, että Antonius tekee pilaa — ei sentään, ei hän voisi tehdä sitä tällaisessa asiassa!
Ja kun lopulta näkyi vihreä tuli — hän pani koneen yht'äkkiä täyteen vauhtiin! Ja sitten yli kaupungin.
Näkymätön!
Villi, raju riemu valtasi Marcuksen: näkymätön! Mikä suunnaton, salaperäinen voima piileekään tuossa sanassa! Ymmärrättekö te siellä — poliisit, urkkijat, ministerit!
Marcus laski yhä vain täyttä vauhtia — ja kaupungin lukemattomat tulet vilisivät sekavana rakettisateena häntä vastaan. Hän antoi koneen kiitää yhä matalammalla, nauttiakseen tuosta oudosta tulisateesta.