Silloin ilmestyi äkkiä punertavasta hämärästä hänen eteensä kauhean suuri, jättiläismäinen haamu — läheten peloittavan nopeasti.
Marcuksen ruumis tuntui kylmenevän — ja niinkuin mastosta putoava tarttuu köysiin, samoin tarttui hänkin ohjauspyörään. Kone oli vähällä menettää tasapainonsa, se kääntyi — mutta ei tarpeeksi — vauhti oli liian hirveä…
Möhkäle näytti syöksyvän hänen päälleen… Marcus sulki silmänsä ja hänen aivoissaan välähti: kuulenko vielä, kun…
Silloin toinen siipi raapaisi hiukan johonkin — nyt vasta selvisi
Marcukselle, että se oli kirkontorni!
Hän ohjasi miltei pystysuoraan ylös, hiljensi sitten vauhdin puoleen ja antoi taas mennä vaakasuoraan.
Marcus katsahti sivulleen ja huomasi, että Julius oli ikään kuin jähmettynyt. Hän vetäisi hansikkaan kädestään ja koetti otsaansa — se oli aivan kuin valeltu jääkylmällä vedellä.
Silloin valtasi Marcuksen epämääräinen raivo, ensin itseänsä kohtaan siitä, että hänen törkeän huolimattomuutensa tähden ehkä olisi menetetty voitonmahdollisuudet, kosto … kaikki! Ja pahinta, ettei hän keksinyt ketään muuta syytettävää kuin itsensä.
Epämääräinen viha ahdisti hänen rintaansa kuin raskas paino. Hän pani moottorin käymään hurjinta vauhtia, aukaisi vielä vauhdinkiihdyttäjänkin.
— Perkele!
Julius hätkähti. Tuo sana singahti ilmaan kuin salamannopea ruoskanisku. Hän katsoi salaa sivulleen: Marcus oli kumartunut eteenpäin, ja syvyydestä kohoavassa, mustanpunaisessa valossa hän hehkuvine silmineen suuresti muistutti sitä, jonka nimen oli lausunut.