Julius sulki silmänsä ja näki mielikuvituksessaan kaamean kuvan: korkealla, suurkaupungin kajastuksessa kiitää hirmuista vauhtia edestakaisin suurisiipinen äänetön jättiläishirviö — näkymättömänä. Vain sellainen voisi todella olla raivostunut perkele!
Marcus katsahti alas, ja valaistuksesta hän tunsi sen huvilakaupungin, jossa Aurelian ja Julian koti oli. Ja tuolla oli se vankila…
Hänen vihansa sai selvemmän muodon: tuolla ovat Aurelian pyövelit, siellä Antoniuksen, Juliuksen ja Brutuksen omaisten pyövelit — kaikki…
— Ahaa!
Se oli aivan kuin hurja riemuhuuto, ja kun Julius katsahti häneen, sähisi hän raivoisasti:
— Tuolla ne nytkin ovat kylläisinä ja julmina kuin pedot, sillä ne luulevat olevansa voittamattomia. Mutta odottakaahan! Te olette meidän käsissämme — meidän vallassamme.
Nuo sanat tarttuivat Juliukseen kuin tuli tappuroihin. Hän kumartui hiukan katsoen alas kaupunkiin ja mutisi hiljaa yhteenpuristettujen hampaittensa välistä:
— Kerran te vapisette — kun aika on täytetty!
Saavuttuaan asuntoonsa Marcus istahti taas nojatuoliin selvitelläkseen ajatuksiaan.
Hän tunsi taas rinnassaan omituisen fyysillisen tuskan, niinkuin aina ennenkin ankaran suuttumuksen jälkeen se kalvoi kuin nälkäinen nakertaja.