Miksi hän oikeastaan oli antanut sellaisen vallan vihalleen — nyt, kun vihdoinkin oli saanut valmiiksi kallisarvoisen keksintönsä? Ja hän itse oli…
Samassa kuului hermostunut koputus — ja Antonius astui sisään.
Marcus pelästyi: hän ei ollut ensin tuntea Antoniusta — tämä oli niin kauhean näköinen.
Hän oli nähnyt nuo kasvot tuskan ja raivon vääristäminä, mutta tuollaisiksi hän ei luullut ihmiskasvojen muuttuvan — huuletkin olivat aivan valkoiset, ja silmät tuijottivat niinkuin loppuun nääntyneen, takaa-ajetun murhaajan.
Marcus aavisti vaaraa; notkeana hän ponnahti ovelle, salpasi sen, hypähti vuoteen viereen ja sieppasi salalokerosta konepistoolin patruunalippaineen…
— Ovatko poliisit jäljilläsi? Oletko tappanut jonkun? kysyi Marcus hiljaa, ja hänen kasvoillaan kuvastui hurja päättäväisyys. Ja kun Antonius tuijotti häneen edelleen kuin mieletön, hän lisäsi hätääntyen:
— Mitä on tapahtunut, Antonius?
— Varastettu … kuiskasi Antonius vieraalla, käheällä äänellä.
— Mikä — mitä on varastettu? kysyi Marcus tolkuttomasti.
— Kaikki, kaikki! kuului käheänä parahduksena Antoniuksen vapisevilta huulilta. — Asunnossani kaikki pengottu, viety kaikki pallot… Ja resepti, resepti — ymmärrätkö!