Antonius koputti sormellaan pöytään ja sanoi hiljaa:
— Paljon pahempaa on tapahtunut.
— Pahempaa…? Mitä tarkoitat?
— Ei ole olemassa mitään pahempaa!
Antonius selitti muutamin sanoin, että hän eilen illalla oli palannut lentokentältä asuntoonsa ja tavannut kaikki sekasorron vallassa — ja että kaikki oli varastettu. — Joku meistä on siis ilmiantaja.
Hänen sanojensa vaikutus oli kauhea: aivan kuin tukehduttava myrkkykaasupilvi olisi salaa tunkeutunut huoneeseen. Kaikki alkoivat hengittää raskaasti ja kähisevästi, kalpenemistaan kalveten, ja kun he katsahtivat toisiinsa, kuvastui laajenneissa silmissä tylsä hämmästys, kauhu, miltei mielettömyys… Muutamain pöydällä olevat kädet alkoivat kummallisesti vavahdella, toiset hapuilivat kuin sokeiden kädet, kalpeat huulet vapisivat, mutta sanoja ei kuulunut.
Silloin kuului taas Antoniuksen kolea, vieras ääni:
— Vuosikaudet olen työskennellyt tuon keksinnön tähden. Elämälläni ei ole ollut muuta sisällystä, muuta päämäärää kuin sotien, hirmuvallan lopettaminen yhdessä teidän kanssanne. En minä mitään itsestäni välittäisi, mutta ajatelkaa, että meillä oli keino, jolla mielestäni olisi varmasti voitu estää sodan puhkeaminen, joka antoi meille ratkaisevan voiman — ja nyt se on varastettu. Tämäkään ei ole pahinta, sillä valistustyötä on tehty paljon, ehkä sota olisi jo voitu muutenkin estää, mutta…
Hän veti syvään henkeään, niinkuin kurkkua olisi joku hiljaa kuristanut, ja hänen äänensä muuttui yhä matalammaksi ja käheämmäksi:
— Mutta nyt on sekin työ tehty tehottomaksi, jos keksintö kerran on joutunut oman hallituksen haltuun. Ajatelkaa vain, mikä hirvittävä ase se on vanhoillisen diktatuurihallituksen käsissä; ensinnäkin se tietenkin julistaa heti sodan ja hävittää maan tasalle naapurimaan kaupungit. Sukupolvien työt, miljoonat viattomat ihmiset tuhotaan nopeasti. Ja jos täällä yritetään vastarintaa, niin nyt he voivat heti kukistaa kapinalliset — meidän aseellamme. Ja meidät tietysti aivan ensi tilassa teloitetaan.