— Minä en ymmärrä…
— Mitä teemme…?
— Vielä kauheampaa on ajatella, että se olisi vihollisten kynsissä. Siellä on yhtä raaka hallitus — se hävittäisi yhtä julmasti meidän maamme. Ja noita hirvittäviä seurauksia ei voi enää estää. Minun vuosikausia, yötä päivää kestänyt työni joukkomurhia vastaan — tulee nyt käytetyksi ihmiskunnan hirmuisimpaan teurastukseen.
Hän vaikeni ikään kuin tukehtumaisillaan. Sitten hänen katseensa leimahti peloittavasti, se kiiti läpitunkevana miehestä toiseen, kun hän jatkoi harvaan ja raskaasti, aivan kuin olisi tahtonut tappaa sanoillaan syyllisen:
— Mutta ajatelkaa sitä petosta … se on ihmiskunnan suurin, katalin rikos. Tämän petoksen tähden teurastetaan miljoonia viattomia. Eikä yksin miehiä, vaan naisia, horjuvia vanhuksia, satojatuhansia viattomia pienokaisia. Saattoiko ihminen tehdä tuon…?
Monet pöydällä olevat kädet aukenivat ja vuoroin puristuivat suonenvedontapaisesti nyrkkiin — ja otsilta vieri suuria hikikarpaloita kuin kirkkaita helmiä. Nuo hirmuiset sanat putoilivat heidän päälleen raskaina kivilohkareina. Vasta viimeinen lause muutti osan heidän tuskastaan raivoksi. Useat syöksähtivät seisoalleen, ja heidän sanansa sähisivät huoneessa kuin haavoitetut käärmeet:
— Ei ihminen — vaan saatana!
— Iankaikkinen helvetti! Tämä saattaa ihmisen hulluksi!
— Toverit! kuului B:n ääni, hiukan tyynempänä kuin toisten. — Me näytämme jokainen siltä, kuin olisimme kidutuspenkissä. Ei minulla ainakaan tämä sietämätön tuska johdu siitä pelosta, että toverit epäilevät minua! Sillä mitäpä nyt enää merkitsisi, vaikka tässä heti tapettaisiin kymmenen viatonta! Mutta se asia: ettemme enää voi estää tuollaista kamalaa teurastusta, ja toinen tosiasia, että maailmassa on voinut tapahtua noin musta petos — ne saattavat ihmisen suunniltaan.
Hän kohotti suuret nyrkkinsä ilmaan ja hänen rinnastaan tunkeutui tuskallinen, käheä voihkaisu. Ja taas kuului sekavana ryöppynä tolkuttomia, uhkaavia ja raivokkaita huutoja: