MYRSKY LÄHENEE.
KAPINA.
Eräässä läheisessä pikkukaupungissa sattui seuraava tapaus.
Koko pataljoona seisoi kasarmin avaralla pihalla. Iltahuuto oli juuri päättynyt.
Pataljoonan varsinainen päällikkö oli sairastunut ja hänen tilalleen oli tilapäisesti määrätty eräs vanhahko kapteeni.
Tämä oli aivan huumaantunut ilosta ja ylpeydestä; hän ei ollut kohonnut yhtä nopeasti kuin toverinsa, ja nyt, aavistaessaan sodan syttyvän, toivoi hän jollakin erikoisella teolla pääsevänsä esimiestensä suosioon — ja tänään hän oli keksinyt tuollaisen teon ja valmistautunut siihen: hänen piti kohottaa sotilaitten sotaista innostusta!
Kun siis tavanmukainen toimitus oli päättynyt, rykäisi hän arvokkaasti — ja illan hiljaisuudessa kajahti harvinaisen kova, hiukan rämisevä ääni — ikään kuin vanha, ruostunut sotatorvi:
— Sotilaat!
Hän piti pienen tauon ja alkoi sitten röyhkeän juhlallisesti selittää, mikä erinomainen kunnia lankeaa pataljoonan osaksi, kun sekin saa hyökätä vihollisen kimppuun ja kostaa viime maailmansodan tähden. Hänen silmänsä alkoivat kiilua, ja samalla muuttui hänen puheensa yhä verisemmäksi; hän miltei huumaantui kuvaillessaan, miten kurjat viholliset murskataan mäsäksi, hajoitetaan kuin akanat tuuleen! Lopuksi hän huusi haltioissaan:
— Koska sota jälleen saattaa kunniamme välkkymään ja loistamaan kirkkaana kuin aurinko — niin nyt kohotamme kolminkertaisen eläköönhuudon sodalle! Eläköön!