Kolmannen komppanian ensi rivissä seisoi eräs laiha sotilas. Hän vihasi kapteenia niinkuin muutkin, mutta nyt hänen silmänsä aivan hehkuivat vihasta: kapteeni oli tänään taas juoksuttanut häntä pari tuntia kasarmin pihalla, ja epämukava saapas oli kalvanut hänen toisen jalkansa verille. Hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan huudahti kiihtyneenä:
— Huutakaa itse! Me emme lähde teidän sotaanne!
Sotilas huusi sillä kertaa yksin, ja kapteenin terävä katse merkitsi miehen salamannopeasti — aivan kuin taitava ampuja, joka silmänräpäyksessä lähettää tappavan kuulan otuksen ruumiiseen. Mutta hän koetti saada useampia. Hän oli siis kääntyvinään toisaalle ja huusi pilkallisesti:
— On häpeällistä, että pataljoonassamme on yksi pelkuri — tai isänmaanpetturi. Jumalan kiitos, että tulee sota! Siellä nuo taudit paranevat nopeasti. Esimerkiksi ampumahautojen kaivaminen konekivääritulessa on hyvin parantavaa: tulee hiljaiseksi, pelkuruus katoaa ja lopulta mies oikein syleilee isänmaata.
— Kyllä te mielellänne murhauttaisitte meidät! huudahti sama sotilas.
— Mutta me emme tule, se on päätetty!
Kapteeni miltei tyyntyi: nyt mies oli sanonut tarpeeksi.
Hän asteli juhlallisesti kolmannen komppanian eteen ja komensi kylmällä, ankaralla äänellä:
— Numero 35 — ulos rivistä! Mars!
Sitten hänen silmänsä pienenivät koviksi ja teräviksi kuin naskalin kärjet, ja hän sanoi teennäisen hitaasti ja pilkallisesti:
— Minä luulen, etten kuullut oikein … sanoitteko päättäneenne, ettette lähde sotaan?