Kapteenin pilkallinen ääni ärsytti sotilasta, hänen ahavoituneet kasvonsa tummenivat vihasta, ja hän lausui lujasti:
— Minä ja toverini emme aio lähteä sotaan. Sen minä sanoin — ja se on totta!
Hetkisen oli aivan hiljaista — jossakin kaukana kaupungilla vain jyrisivät yksinäiset rattaat.
— Vai niin, vai niin! — matki kapteeni venyttäen ääntään, joka väreili salatusta tyytyväisyydestä, ikään kuin hän olisi hiljaa murissut. — No niin… Vai niin! Miksi ette siis lähde sotaan?
Sotamies kiinnitti kapteeniin pelottoman katseensa, ja hänen äänensä oli katkera ja metallinkova:
— Sota ei ole muuta kuin teurastusta, emmekä me tahdo ruveta murhaajiksi. Ne, joita meidät nyt vietäisiin tappamaan, eivät ole koskaan tehneet meille pahaa. Jos teillä on jotain keskinäistä vihaa naapurimaan herrojen kanssa — niin tapelkaa keskenänne!
Silloin kuului sotilasjoukosta mielenliikutuksesta vapiseva ääni:
— Ja Jumala on kieltänyt tappamisen…
— Ulos rivistä! karjaisi kapteeni käskevästi ja uhkaavasti.
Vaaleaverinen, pitkä sotilas astui rivistä omituisesti hoippuen. Hänen laihat kasvonsa olivat kalvenneet, mutta hänenkään äänensä ei enää vavissut: