— Jumala on kieltänyt tappamisen… Hän on päinvastoin käskenyt rakastamaan vihollisiaan. Teillä on kyllä sotalakinne — mutta enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä!
— Onko teillä vielä jotain sanottavaa? kysyi kapteeni käheästi, ja hänen silmänsä välkkyivät pahaenteisesti.
— Ja sill'aikaa kun meidät tapetaan vieraassa maassa, puhui taas pitkä, laiha mies, — kuolevat vaimomme ja lapsemme kotona nälkään. Tappakoot siis ennen täällä jos tahtovat. Ottakoot vielä senkin synnin päällensä!
Kapteeni käveli muutaman askeleen edestakaisin, aivan kuin ymmärtämättä, mitä pitäisi tehdä. Vihdoin hän komensi kovalla, käskevällä äänellä:
— Sotilaat! Sitokaa nuo kapinoitsijat — ja viekää putkaan! Mars!
Yksikään mies ei liikahtanut.
Kapteenin kasvot kalpenivat, ja hänen tuuhea täysipartansa heilui — hän ei näyttänyt löytävän sopivia sanoja.
— Kuuletteko, koirat?
Riveistä alkoi kuulua uhkaavaa murinaa ja joitakin synkkiä huudahduksia:
— Me olemme kaikki samaa mieltä!