Niin, Antoniuksen sanat koskivat kummallisesti, ne pakottivat tuntemaan juuri samalla tavalla kuin hänkin.
Ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä selvemmin hän tunsi, että Antonius oli oikeassa ja että hän oli suuri, voimakas ihminen.
Hän tunsi lämmintä kiitollisuutta, muistellessaan, mitä kaikkea Antonius oli tehnyt hänen hyväkseen — ja samalla syvää sääliä. Miten paljon tämä lieneekään kärsinyt elämässä, kun hiuksensakin jo olivat harmaat — ja hänen veljensä…
Marcuksen mieleen palasi taas entistä voimakkaammin isä — hänen elämänsä ja kauhea kuolemansa…
Hän hypähti sohvalta kuin käärmeen puremana ja alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin. — Niin tehtiin isälle, ja hän, hän rakentelee lentokoneita isänsä murhaajille… Uskollinen, rakastava poika!
Omituista, että Antonius viitsii edes puhua kanssani! ajatteli Marcus, ja kuten kiihkeät luonteet yleensä, teki hänkin aivan äärimmäiset johtopäätökset; hän tunsi julmaa nautintoa ruoskiessaan ja pilkatessaan itseään ajattelemattomuudestaan, tyhmyydestään…
Ja kuitenkin Antonius oli hänelle kuin veli! Niin, Antonius hänelle oli esittänyt Aureliankin.
Niin, Aurelia!
Marcus muisti taas elävästi heidän ensi tapaamisensa. Ja tuo suloinen muisto työnsi tieltään kaikki toiset ajatukset: hän miltei eli uudelleen tuon illan.
Oli hieno perhejuhla. Hän oli Antoniuksen kanssa tullut toisia myöhemmin. Ilo oli ylimmillään, mutta hän ei voinut ottaa siihen osaa; hän vain istui yksin, katsellen toisten iloa… Antonius oli hävinnyt jonnekin sisähuoneisiin.