Silloin Marcuksen huomio äkkiä kiintyi siihen, että näki talon emännän taluttavan erään mustapukuisen tytön flyygelin ääreen.
Marcus odotti jännittyneenä ja hämmästyi kuullessaan alkuakordit. Se oli jotain outoa, tavatonta, kapinallista: Chopin'in surumarssi — iloisessa perhejuhlassa!
Marcus oli useasti kuullut tuon kappaleen, mutta ei vielä koskaan tuollaisena! Siinä kuvastui niin omituisen masentava, suuri suru — niinkuin se olisi lähtenyt suoraan miljoonista haavoitetuista ihmissydämistä. Niinkuin kokonainen kansa olisi seissyt äänettömänä, jokaisen kasvoilla jäykistynyt epätoivo ja murhe.
Marcus oli lähellä flyygeliä ja seurasi tytön soittoa, koko hänen olemustaan ikään kuin lumottuna. Tyttö ei keikaillut liikkeillään niinkuin konserttien antajat, vain hiukan liikahti toisinaan hänen solakka vartalonsa, ja hennot valkeat sormet liikkuivat koskettimilla kevyesti kuin hyväillen.
Hänen kasvoistaan näkyi vain hieno profiili, ja Marcus huomasi, miten lopussa kyynel vieri kalvennutta poskea pitkin.
Suuressa salissa oli syntynyt kuolemanhiljaisuus — eikä kukaan enää muistanut, miten sopimattoman teon tyttö oli tehnyt; kaikki kiittivät häntä imartelevin sanoin. Mutta hän meni heti erääseen kulmaukseen puolittain kukkien taakse ja istuutui toisen samannäköisen tytön viereen.
Marcus meni heti Antoniuksen luokse ja sai tietää, että tytöt olivat erään rikkaan kenraalin ainoat tyttäret. Vanhempi, joka äsken soitti, oli hiljattain karkoitettu kotoaan vallankumouksellisten mielipiteittensä tähden — ja nyt hän antoi soittotunteja. Antonius lupasi esittää tytöt hänelle.
Nyt vasta Marcus huomasi, miten tavattoman yhdennäköisiä sisarukset olivat: samat kasvonpiirteet, sama tukka ja mustat silmät ja niissä hiukan surullinen katse. Ainoa ero oli siinä, että nuoremman, 18-vuotiaan Julian kasvoissa oli vielä nuoruuden verevyyttä ja pyöreyttä, kun taas Aurelian hiukan laihtuneet kasvot näyttivät miltei läpikuultavilta ja katseesta näkyi, että hän oli jo ehtinyt paljon kärsiä. Tuota surullista katsetta Marcus ei sen jälkeen voinut unohtaa.
Marcus heräsi muistoistaan aivan kuin olisi saanut tuskallisen veitsenpiston rintaansa.
Aureliahan oli pari kertaa puhunut samoista asioista kuin Antonius tänään! Ja hän oli kuunnellut miltei puolella korvalla, kohteliaasti myöntänyt kaikki todeksi — kaiken aikaa ihaillen tytön kasvojen ja vartalon kauneutta, mutta huomaamatta hänen sielunsa kauneutta. Hän oli siis menetellyt tyhjän lörppöluutnantin tavoin, huokaillut itsekseen, uskaltamatta edes tunnustaa rakkauttaan — hän, työmiehen poika!