— Mutta nyt sen täytyy loppua! hän huudahti ääneen. Sitten hän puki takin ylleen ja syöksyi ulos.
Hän otti ensimmäisen vastaantulevan auton, ilmoitti osoitteen ja käski ajaa nopeinta vauhtia.
Hän katsahti kelloonsa, se läheni jo kahdeksaa. Mutta hän ei olisi kääntynyt, vaikka kello olisi ollut kaksitoista!
Marcuksen posket hehkuivat, hänen kasvoissaan kuvastui kiihtymys, kun hän soitti Aurelian ovikelloa ja astui nopeasti sisään.
Aurelia kalpeni ja sopersi pelästyneenä:
— Onko — onko teille tapahtunut jokin onnettomuus?
— Ei, ei mitään tapaturmaa — tai sellaista, änkytti Marcus; sitten hän katsahti tytön silmiin ja sanoi rohkeammin:
— Minun täytyi tulla pyytämään teiltä anteeksi — kaikkea… En ole ymmärtänyt teitä. Olen ollut tyhmä ja epärehellinen.
— Epärehellinen? keskeytti tyttö hymyillen; hän oli kokonaan tointunut pelästyksestään eikä näyttänyt oikein uskovan Marcuksen epärehellisyyteen.
— Niin, minun täytyy tunnustaa —