— Hyvät herrat! hän lausui hitaasti ja juhlallisesti. Eikö totta, että meidän jokaisen toiminnan päämääränä on ollut sota — kosto niistä iskuista, joita viime maailmansodassa isänmaamme sai?
— On, on, on! kuului joka taholta.
— Minä tiedän sen, hyvät herrat! jatkoi esikuntapäällikkö sointuvalla ja läpitunkevalla äänellä; hänen mustat silmänsä loistivat ja hän näytti parikymmentä vuotta nuoremmalta kuin äsken. Hän perusteli pikaisen sodan välttämättömyyden niin vakuuttavasti, että kaikki kuuntelivat henkeä pidättäen, ja lopetti seuraavin sanoin:
— Kun me siis olemme näinä vuosina varustautuneet miltei yli-inhimillisin ponnistuksin, kun meillä nyt on ylivoima, jonka uusi lentokoneemme takaa miltei kaksinkertaiseksi, niin nyt on iskettävä! Ja aivan heti! Jo ensi viikolla saattaa vihollisella olla jokin keksintö, joka tasoittaa voimasuhteet. Siis mahdollisimman pian!
— Minä olen samaa mieltä! sanoi eräs vanha kenraali. Ja esikuntapäällikkö jatkoi:
— Tämä suuri asia on siis kapina-asiassakin pidettävä pohjana. Sillä — hyvät herrat — kapinan alkaminen on pakottanut meidät aivan sodan kynnykselle! Nyt on kysymys tunneista — korkeintaan päivistä. Kapinallisia kohtaan on siis mielestäni olemassa vain yksi menettelytapa; heidän rankaisunsa ei saa heikontaa armeijaa, vaan sen täytyy lisätä sen kuria ja voimaa.
— Niin, tietenkin — ja sen täytyy tapahtua sotalakien mukaan.
Esikuntapäällikkö katsahti läsnäolijoihin ja hiljensi äänensä omituisen läpitunkevaksi kuiskaukseksi:
— Hyvät herrat! Nyt on niin tärkeä hetki, että laitkaan eivät saa olla tiellämme. Jos siis sodan etu vaatisi kapinallisten armahtamista, tehtäköön se. Jos nuo tuhannen nuorta miestä on uhrattava, niin tehkäämme sekin silmää räpäyttämättä laeista huolimatta.
— Mutta myöntänette toki, herra kenraali, että tuo puhe on hiukan outoa teidän asemassanne olevalta henkilöltä! huudahti sama kenraali, joka äsken huomautti sotalaeista.