— Minä olen samaa mieltä viimeisen puhujan kanssa! yhtyi toinen.
— Hyvät herrat!
Ken näki esikuntapäällikön sillä hetkellä, ei ihmetellyt, että hän oli armeijan vaikutusvaltaisin mies — tuo pienikokoinen suutarin poika. Sillä kun hän hitaasti kohosi seisoalleen, näytti hän monen mielestä hyvinkin pitkältä. Ja hänen sanansa putoilivat kuin jääkylmät kivet paljastetulle rinnalle:
— Sotalakeja ja perustuslakeja voidaan milloin tahansa laatia uusia — mutta kun valtakunnat kaatuvat, niin niitä ei enää voi nostaa — samat miehet eivät enää koskaan niitä rakenna.
Suuressa salissa olisi kuullut kärpäsen surinan, kaikki tuijottivat jähmettyneinä puhujaa… Ylipäällikkökin oli kalvennut ja änkytti käheästi:
— Mitä tarkoitatte, herra kenraali?
— Minä tarkoitan sitä — että nyt horjuvat perustukset.
Tuossa äänessä, tuossa hehkuvassa katseessa oli jotakin salaperäistä ja kauhistavaa, joka lumosi läsnäolijat niinkuin jättiläiskäärmeen katse. Ja hänen sanoillaan oli kaksinkertainen voima sen tähden, että hän yleensä oli optimisti, mutta ei myöskään puhunut koskaan mitään harkitsematonta.
Nuo kreivit ja paronit, kenraalit ja marsalkat, jotka aina olivat kylmiä, ylpeitä ja ylimielisiä, näyttivät nyt kalpeilta ja hermostuneilta; jotkut olivat nousseet seisoalleen ja änkyttivät kalpein huulin:
— Onko se mahdollista?