— Me varoitamme hallitusta: älköön se tehkö enää tätä rikosta! Me varoitamme viimeisen kerran. Ja jos he tästä huolimatta julistavat sodan, silloin myöskin me julistamme sodan! Meillä ei ole muuta menetettävää kuin kahleet — ja sen tähden me tulemme taistelemaan loppuun asti! Ja silloin…
Mutta nyt kajahti kymmenistätuhansista kurkuista yhtaikaa ukkosentapainen huuto. Marcuksesta tuntui siltä, kuin olisivat he tuossa huudossa tahtoneet huutaa maailmalle pitkät kärsimyksensä, kurjuutensa, vihansa ja tuskansa. Puhuja ojensi kätensä hiljaisuutta vaatien, huuto asettuikin, ja hän huudahti kiihkeän innostuksen vallassa:
— Veljet! Päättäkäämme tässä, että…
Jossakin kajahti teräviä kiväärinlaukauksia: puhujan ääni katkesi kummalliseen korahdukseen, ja hän tarttui rintaansa; hän horjui, hapuili vapisevin käsin ympärilleen — niinkuin voimaton, sokea vanhus — ja sitten kuului omituinen, raskas mätkähdys.
Ensin parin sekunnin äänettömyys, mutta sitten tuo musta joukko ärjähti kuin suuri petoeläin. Marcuskin miltei kauhistui kuullessaan tuon kammottavan karjaisun — siinä ilmeni niin peloittava voima ja raivo.
Samassa eräs kookas työmies hypähti patsaan jalustalle kasvot vääristyneinä. Hän repäisi rajulla tempaisulla puseronsa halki, iski paljasta rintaansa luisella nyrkillään ja huusi kuin mieletön:
— Kurjat murhaajat! Pelkurit! Ampukaa nyt, kun mielenne tekee! Kyllä meitä riittää! Ettekö osaa ampua? Vaikka minä näytän teille paikan! Minä olen vain työmies: mutta minä luin sotilaitten julisteen ja minäkin kysyn: kuinka kauan me annamme teurastaa itseämme kuin karjaa? Minunkin veljeni kuoli siellä äsken! Ja minunkin veljeni veri huutaa…
Silloin hänkin putosi, ja miesjoukon karjunta tukahdutti konekiväärienkin särinän kuulumattomiin.
Torin toiselle laidalle oli saapunut kaksi palkkaväen panssariautoa ja paikalla syntyi vimmattu taistelu. Marcus ja Julius olivat keskellä suunnatonta miesjoukkoa ja se kuljetti heitä mukanaan sinne tänne kuin myrskyävä meri lastuja. Taistelusta he eivät nähneet mitään, vain kuulivat: konekiväärien rätinää, hurjia huutoja. Kuka oli voitolla, siitä ei saanut tietoa. Toisinaan aalto heitti heidät lähemmäksi, toisinaan kauemmaksi.
Lopulta he pääsivät torin reunassa olevaan puistoon. Täällä Marcus nousi hetkeksi eräälle penkille ja näki nyt kapinallisten vallanneen kaksi panssariautoa — niinkuin silloin maailmansodan jälkeenkin! Ja nyt ne etenivät pakottaen hallituksen joukot perääntymään.