Marcus näki erään ilmavoimille kuuluvan auton, viittasi sen luokseen, ja he nousivat siihen.
Pienen matkan päässä he kohtasivat parinsadan suuruisen aseistetun sotilasjoukon. Sen johtaja, nuori komiteaan kuuluva luutnantti oli kalmankalpea ja hänen päänsä oli sidottu; monet sotilaatkin olivat haavoittuneita, kalpeita, kiihtyneitä.
— Mitä, miten teille kävi? kysyi Julius hätäisesti.
— Tappio, vastasi nuori upseeri synkästi. — Suuri enemmistö oli hallituksen puolella. Sinne jäi paljon tovereita — ja meidän täytyi lopulta paeta.
Samalla hetkellä alkoi ammusvarastolta kuulua ankaraa tykkien jyrinää.
Luutnantti hätkähti ja kysyi käheästi:
— Mitä se on?
Mutta kun Marcus kertoi Augustuksen tykistöstä, kirkastuivat luutnantin kasvot; kääntyen sotilaihin hän huudahti innostuksesta ja mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:
— Veljet, me olemme voitolla! Lähtekäämme! Meidän apuamme ehkä tarvitaan! Järjestykseen! Mars!
Ja he lähtivät.