Marcus muisti sen kasarmin, jossa Brutus oli toimessa. Ja muistaessaan Brutuksen olleen epävarman kasarminsa miehistön mielipiteistä hän päätti ajaa sen kautta, toimittaakseen sinne apua, jos sitä tarvittaisiin. Lähetessään erästä puistoa he huomasivat jo etäältä taistelun merkkejä; Puista oli kaarna karissut, alastomat oksat riippuivat kuin katkenneet jäsenet. Nurmikolla virui muutamia kuolleita, ja pensaiden takana istui ja loikoili joukko haavoittuneita, monet kuuluivat hiljaa vaikeroivan.

Äkkiä Julius hätkähti ja hypähti autosta…

Erään puun alla lepäsi pieni, rääsyinen poika kuolleena. Hänen rikkinäisessä puserossaan oli rinnan kohdalla punainen läiskä — siitä oli luoti lävistänyt hennon ruumiin. Laihat, paljaat jalat olivat vielä suonenvedontapaisesti koukussa, pienet likaiset kädet nyrkissä.

— Ahaa! sanoi Marcus pitkään.

Hän oli edennyt hiukan ja katsoi ylös siihen puuhun, jonka alla murhattu pienokainen oli.

Julius tunsi kylmien väreiden käyvän ruumiinsa lävitse.

Siellä oli toinen, pienempi — ehkä viiden-kuudenvuotias poika. Pienokainen oli jäänyt paksulle oksalle vatsalleen ja takertunut kouristuksentapaisella voimalla toiseen oksaan — aivan kuin eräät yölinnut, jotka kuollessaan puristautuvat oksaa vastaan. Hänen pienet, laihat kasvonsa olivat alaspäin, avoimissa, lasittuneissa silmissä kuvastui hurja kauhu — ja suu oli jäänyt auki kuin viiltävän hätähuudon jälkeen.

He olivat nähneet äsken kokonaisen röykkiön ruumiita, mutta sekään ei vaikuttanut niin järkyttävästi kuin nämä pienet murhatut veljekset.

Julius tuijottaa pienokaisia aivan kuin jähmettyneenä. Hän on ihan näkevinään, miten lapsukaiset kiväärinpaukkeen lähestyessä kiipeävät puuhun, vanhempi auttaen ensin pientä veljeänsä. Pikkuveli alkaa pelätä tuon räikeän rätinän lähetessä, mutta vanhempi lohduttelee, että täältä ylhäältä oikein hauska onkin katsella. Ne lähenevät… Pikkuveli alkaa itkeä — ne huomaavat — nuori upseeri kohottaa pistoolinsa, ampuu… Ei käy — toinen nauraa — sitten ampuvat molemmat… Pikkuveli vavahtaa, putoaa monta oksanväliä… Vanhempi laskeutuu nopeasti, mutta pikkuveli ei voi enää sanoa mitään, korisee vain… Ja äkkiä hänen omat kätensä herpautuvat, hän ponnistaa kaikki voimansa — ei, sormet väsyvät, heltiävät — hän putoaa, otsa paukahtaa kivikovaan käytävään…

Niin heidät oli ammuttu kuin pienet pyynpoikaset, jotka salametsästäjä surmaa niiden ensimmäisellä lentomatkalla.