— Aseet pois niiltä!
— Aseet pois, heti!
Marcus nousi seisomaan auton istuimelle ja varpailleen nousten hän ylettyi näkemään, että sotilaat Brutuksen johdolla nopeasti piirittivät upseerien rakennuksen. Ja sitten kuului Brutuksen kiihkeä, liikutuksesta värisevä ääni:
— Hyvät herrat! Se rikos, mikä tänään on tapahtunut, on liian suuri. Sen tähden toivomme, että te kaikki, hyvät herrat, yhdytte meihin, astutte veljinä riveihimme! Mutta niillekin, jotka eivät katso voivansa meihin yhtyä, vakuutamme kunniasanallamme täydellisen loukkaamattomuuden ja turvan — ehdolla, että kaikki luovuttavat aseensa ja pysyvät kasarmissa omissa huoneistoissaan! Eikö niin, toverit?
— Oikein! Oikein! Me lupaamme kaikki sen! huusivat sotilaat innostuneina.
— Kaikki! Kaikki!
— Pyydän siis, että herrat upseerit ilmoittavat mielipiteensä! lausui
Brutus kuuluvalla äänellä.
Silloin Marcus näki, että upseeriklubin rakennuksessa aukeni vielä pari ikkunaa — ja muutamat konekiväärit alkoivat hirveästi säristä.
Etummaiset, niiden joukossa Brutus, vaipuivat maahan — aivan kuin tiheään ihmisrykelmään olisi iskenyt ukkonen.
Syntyi kamala sekasorto; toiset alkoivat juosta sivullepäin, toiset alkoivat ampua ikkunoita kohden: kaksi konekivääriä vaikenikin äkkiä. Raivon- ja tuskanhuutojen kaikuessa peräytyivät kaikki sivulle, jonne konekivääriä ei voinut suunnata. Mutta satakunta miestä jäi kentälle. Monet nousivat alkaen horjuen astella tovereittensa jälkeen; monet kaatuivat uudelleen ja jatkoivat matkaansa ryömien, jotkut lähtivät heti nelinryömin — mutta muutamat kohottivat vain päätään ja vaipuivat uudelleen maahan kuin vastustamattoman väsymyksen vallassa.