Marcus alkoi vapista: sillä yht'äkkiä kohdistettiin konekiväärien tuli näihin avuttomiin haavoittuneihin ja kuoleviin — ja hetken kuluttua olivat kaikki muuttuneet liikkumattomiksi.
Nyt näyttivät sotilaat raivostuvan, hurjistuvan. Villisti huutaen he juoksivat tulesta huolimatta ovia kohden; useita kaatui, mutta enemmistö ehti oville; ne iskettiin säpäleiksi, miehet syöksyivät vimmastuneina sisään, kuului kirkaisuja, pauketta, räiskettä; konekiväärit vaikenivat yksi toisensa jälkeen — ja avoimesta ikkunasta heitettiin alas jonkun aliupseerin hengetön ruumis. Hyökkääjät nähtävästi eivät päässeet kaikkiin sisähuoneisiin, koska sieltä kuului pistoolien terävää pauketta: upseerit ampuivat ovien lävitse kapinallisia.
Äkkiä juoksivat sotilaat ulos, ja heidän joukostaan kuului moniääninen, läpitunkeva huuto:
— Tulta, tulta, tulta!
Kuumeisella kiireellä tuotiin öljykannuja, ne vietiin sisään, valeltiinpa öljyllä ulkoseiniäkin — ja pian leimahti koko rakennus ilmituleen.
Sotilaat peräytyivät hiukan taaksepäin asettuen odottamaan, kiväärit ampumavalmiina.
Pian alkoi palavasta rakennuksesta kuulua ääniä, ja savun lävitse ryntäsi upseerijoukko ulos, jokaisella kädessään paljastettu miekka, toisessa pistooli.
Kuului yksi ainoa kumea karjahdus — niinkuin suunnattoman suuri kahlekoira olisi karjahtanut … ja upseerit lysähtivät maahan, niinkuin jokaisen sääret olisivat äkkiä katkenneet.
Juliuskin oli noussut katsomaan; hän oli muuttunut kauhean kalpeaksi ja sopersi vapisevin huulin:
— Veljeni … mennään täältä…