Ilta alkoi jo lähetä, mutta yhä jatkui taistelun pauhu kaupungin eri kulmilla; toisinaan se heikkeni hiukan, toisinaan yltyi melkein hirmumyrskyksi. Vain asevaraston taholta kuuluva jyrinä pysyi samanlaisena. Sieltä sai Antonius sanan, että taistelu oli jokseenkin tasaväkistä, mutta kaupungilta he eivät saaneet mitään tietoa.
Tuo epätietoisuus ja taukoamaton taistelun jyske hermostutti Marcusta tavattomasti. Pitkän aikaa hänestä tuntui siltä, että tämä oli samaa taistelua kuin isänkin kaatuessa; hän oli muka kotonaan samoin kuin silloinkin ja kuunteli konekiväärien rätinää. Tajuttuaan taas totuuden hän ihmetteli, miten samanlaista kaikki oli kuin silloinkin.
— Voi, varmaankin hermoni pilaantuivat vankilassa ollessani, hän puhui katkerasti ystävälleen. — Tuskin voin olla paikallani. En ollut ennen tällainen!
— Älä lainkaan ihmettele! lohdutti Antonius. — Se johtuu toimettomuudesta! Eivät sitä kestä vahvatkaan hermot!
Juuri silloin kuului järeän tykin laukaus asevarastolta päin, ja heti sen jälkeen kranaatin räjähdys.
— Tuo oli luultavasti 28-senttimetrinen haubitsi! sanoi Antonius ja lisäsi vakavasti:
— Kummalla puolella se lienee? Ettei vain hallituksen joukoilla…
Pienemmät tykit olivat alkaneet jyristä entistä ankarammin, ja aivan toisaalta, kaupungilta päin, kuului välillä konekiväärien rätinän voittaen ihmisjoukon tuhatääninen huuto.
— Kunhan eivät vain räjäyttäisi ampumatarvikevarastoa. Voi käydä niin, että tarvitsemme sitäkin, kun meillä… Niin jos … vihollinen.
Alkoi jo hiukan hämärtää, mutta mitään ratkaisua ei tullut — tykit jyrisivät yhä samalla voimalla.