Silloin välähti häikäisevä leimahdus — niinkuin satakertainen salama; sitten jyrähdys, aivan kuin koko avaruus olisi omituisesti revähtänyt taivaanrannasta toiseen — ja sitä säesti luhistuvan kivirakennuksen kamala ryske.
— Nyt luulen palkkajoukkojen tykistön saaneen tarpeekseen! huudahti
Antonius hillitysti.
— Jospa hän vain olisi osannut pudottaa pienen yhtä hyvin kuin suuria?
— Ole huoletta! Hän on salassa harjoitellut samankokoisella pallolla.
— Eivät ne todellakaan enää ammu! huudahti Marcus vilkastuen. — Mutta näetkö sitä?
— En — en näe! vastasi Antonius ihmetellen. — Sitä ei todellakaan näy, vaikka hämärtää vasta tämän verran!
— Katso! Ettei vain ampumatarvikevarasto alkaisi palaa…? kuiskasi
Marcus.
He katsoivat taas äänettöminä. Tykkien jyrinä oli kokonaan tauonnut, silloin tällöin vain kuului asevaraston seuduilta konekiväärin särinää — niinkuin joku olisi leikillään pärryttänyt — sielläpäin roihusi myöskin valtava tulipalo.
Ilma muuttui pimeämmäksi, ja tulipalo tuntui yhä yltyvän. Lisäksi niitä alkoi näkyä kolmelta, neljältä eri taholta; niiden loimu leiskahti toisinaan häikäisevän kirkkaaksi, toisinaan hiukan himmeni. Ilma oli niin tyyni, että punertava savu nousi miltei pystysuoraan korkeutta kohti. Marcuksen mielestä koko miljoonakaupunki oli kuin kohiseva, hehkuva jättiläisahjo.
Silloin alkoi läheiseltä kadulta kuulua juoksevien askeleiden yhtäjaksoista kopinaa ja välillä epäselviä huutoja: