— Sinä olet merkillinen mies.
— Älähän nyt joutavia! En minä yksin ole ollut… Muutaman toverini kanssa olemme jo vuoden ajan harkinneet kukin oman tehtävämme yksityiskohtia, ja kaikki, mitä edeltäpäin on voitu valmistaa, on myös valmistettu.
Konekiväärien tuli lakkasi kokonaan; joitakin yksinäisiä kiväärinlaukauksia vain kajahti — niinkuin vanhat, uskolliset vahtikoirat, jotka yöllä puoleksi unessakin silloin tällöin haukahtavat.
Kun sitten pikatykit yht'äkkiä alkoivat raivoisasti jyristä, vaikutti se niin voimakkaasti Marcuksen hermoihin, ettei hän voinut estää väristystä. Kiväärien pauke kiihtyi, konekiväärit ärähtivät taas uhkaavasti kuin levostaan häirityt villipedot — tulipalon liekitkin tuntuivat yltyvän, punertuvan; kuului epämääräistä ryskettä ja huminaa ja eräässä paikassa leimahti muutaman kerran punainen tulitöyhtö ylöspäin — niinkuin jokin raivostunut hirviö olisi voitonriemuisesti hulmauttanut tuliharjaansa. Kaiken lisäksi kuului taas jostakin kaukaa entistä hurjempi huuto.
— Olikohan se avunhuuto? ajatteli Marcus tuskastuneena.
VIIMEINEN ILTA.
LAULAEN KUOLEMAAN.
Komiteaan kuuluvat lentäjät olivat päättäneet, että vain Antonius ja Marcus menevät kokoukseen: herättäisi liiaksi huomiota, jos monta olisi vasten kieltoa poissa. Puoli kahdeksan aikaan illalla ystävykset lähtivät hiljaa ulos takaportista.
Kaikki tulipalot oli kapinallisten toimesta sammutettu. Tämä puoli kaupunkia oli miltei kokonaan heidän hallussaan, ja katuvalaistus oli sammutettu.
Kun miehet olivat vähän matkaa kulkeneet, ilmestyi pimeydestä tumma möhkäle: panssariauto.