— Voi hyvä veli! Nuo kumikotelot ovat niin valmistetut, että lentokone voisi pudota, jokseenkin paljon särkyäkin — pallojen silti räjähtämättä!
Antoniuksen ääni oli taas lämmin ja ystävällinen — niinkuin hän olisi hymyillyt.
— Oli ikävää, etten paremmin tiedustellut…
— No, ei se mitään! sanoi Antonius ja lisäsi hiljaa: — Viedään nyt varovasti sisään, etteivät meidän henkivartijamme näe! Saimme tänne 200 kaartilaista tykkeineen ja konekivääreineen — pelkäävät kai kapinallisten hyökkäystä.
Autossa oli kaikkiaan neljä eri koteloa; yksi jäi autoon toveri B:lle, loput he veivät Marcuksen, Antoniuksen ja erään kolmannen komitealaisen koneeseen.
Kun he parhaillaan hiipivät lentokonehallin seinänviertä, näkivät he pitkän, mustan varjon nopeasti ja äänettömästi lähenevän heitä ja kuulivat röyhkeän, hiukan vapisevan äänen:
— Kuka siellä? Seis!
Antonius aukaisi parhaillaan ovea, työnsi heidät nopeasti sisään ja sulki sitten oven. Kun sotilas uudisti kysymyksensä, kuuli Marcus Antoniuksen kylmästi kysyvän:
— Kuka siellä huutaa? Kuka te olette? — Jahaa!
Viimeinen huomautus tuntui hieman pilkalliselta.