— Eikö tuonne sisälle mennyt joku? kuului taas sotilaan puiseva ääni.
— Kuka sinne olisi mennyt? kysyi Antonius halveksivasti.
— Minä menen katsomaan!
Lukon kädensija liikahti. Silloin Marcus pelästyi: hänen toverinsa tempasi tikarin tupestaan ja liukui ovenpieleen nopeana ja äänettömänä kuin varjo. Mutta samassa kuului Antoniuksen karmiva ääni:
— Jos pelkäätte pimeässä ja tahdotte nähdä, oliko harhanäkynne totta, niin menkää vain! Mutta jos tahdotte suojella meitä eläviltä olennoilta — niin minä sanon, että teillä ei ole siellä mitään tekemistä. Kyllä me suojelemme itsemme.
— Käsky, tuota…
— Täällä käsken minä! Ja nyt minä käsken: mars!
Hallissa paloi pieni, vihreä lamppu, ja tuossa vihreässä hämärässä näyttivät nuoren lentäjän luisevat kasvot kammottavan kovilta, päättäviltä.
Kun sotilaan askeleet etenivät, toveri B. pisti nopeasti tikarinsa tuppeen. Antonius kiersi oven lukkoon ja kuiskasi avaimenreijästä:
— Toista tietä.