Kaikki tuntuu sekaantuvan, särkyvän; hän tuntee mieletöntä halua yhtyä tuohon hirmuiseen kuoroon.
— Ei! hän kuiskaa. — Ei!
Vielä kerran tuo pieni mies jännittää rautaisen tahtonsa. Hän katsoo ympärilleen, näkee hirvittäviä, nauravia naamoja. Hänen ohuet huulensa vetäytyvät vielä kerran ikään kuin halveksivaan hymyyn.
— He ovat mielipuolia — mutta minä — olen minä! hän on kuiskaavinaan. Kun hän näkee lihavan kenraalin suonenvedontapaisesti ammottavan suun, hän lisää lujasti:
— He nauravat — mutta minä — minä katselen heitä, käsitän…
Mutta sitten sattui yhdessä silmänräpäyksessä liikaa: jokin terävä, sininen sokaisi silmät, näkymätön nyrkki iski hänet hurjasti tuolin selkänojaan, palatsi hypähti, vapisi, mutta mitään ei kuulunut — pää vain kumeasti jymähti; epäselvästi hän näki suuren, harmaan syöksyvän ikkunasta sisään — ja jokin vaalea paiskautui lattialle, ponnahti hänen jalkojaan vastaan — pysähtyi…
Hän on tukehtumaisillaan kuumuuteen, katkuun; tomu täyttää hänen kurkkunsa, pää tuntuu kuolleelta. Leimahdukset lähenevät, rappaus putoaa seinäin horjuessa — ja kuoleman hiljaisuus! Vihdoin hän hämärästi käsittää että vastapäätä oleva yöravintola on sortunut ja korvakalvot ovat särkyneet.
Kaikki tuntuu särkyneeltä, kaikki pyörii sekavana: jokin hirmuinen, näkymätön lähenee, hän taistelee epätoivoisesti, hän alkaa nääntyä.
— Ei! Minä olen minä! Ooh — hän ei kuule edes itse ääntään — hän katsoo tuskallisesti ympärilleen.
Hän näkee vierellään nauruun jäykistyneet kasvot — samassa tuntuu hänen jalallaan jotakin värähtelevää; hän kumartuu — ja tiilenpätkien ja soran seassa viruu alaston, vavahteleva naisruumis.