Kaikki sekaantuu yhä kummallisemmin, ja kun hän kohottaa katseensa — hän näkee sokaisevien leimausten valossa suunnattoman suuren, nauravan suun.
Se lähenee, suurenee — se täyttää koko huoneen. Ja sen äänettömässä naurussa kuvastuu kauhea, villi riemu. Hän tuntee sen valtaavan olemuksensa; hän ei voi enää pidättää — yht'äkkiä hänen päänsä heittäytyy taaksepäin, ja hänen naurunsa muistuttaa taivaanvuohen kaameata mökötystä pimeänä syysyönä…
DE MORTUIS…
— Mitä? mutisi Marcus tuijottaen terävästi alaspäin.
Siellä läheni hurjaa vauhtia punainen, pyöreä pilkku ja sitten syöksähti heitä vastaan alapuolelta suuri tumma hahmo: lentokone! Ja heti tämän jäljestä toinen, kolmas, neljäs — niitä tuli kokonainen pitkä jono, jokaisella punaiset merkkilyhdyt. Hänestä tuntui aivan kuin parvi siivekkäitä paholaisia olisi siinä ilkeästi muristen kiitänyt eteenpäin — verestävä silmä kostonhimosta ja kiukusta kiiluen. Sinne ne katosivat pimeyteen — ja niitä oli ollut vähintään neljäkymmentä!
Marcus oli muutaman hetken kuin jähmettynyt. Mutta sitten hän äkkiä muisti Antoniuksen ja näytti nopeasti merkin: "Alas!"
Julius kohdisti valonheittäjän alas, pimeätä maata kohden: siellä oli lavea, ruskea pelto, siis heinäpelto! Marcus laskeutui sinne mahdollisimman nopeasti.
Muutaman hetken kuluttua laskeutui myöskin Antoniuksen kone. Marcus juoksi hänen luokseen ja änkytti hätääntyneenä:
— Mitä tämä on? Ne olivat — olivatko ne todellakin vihollisia?
Antonius ei näyttänyt kuulevan hänen sanojaan, ei näkevän häntä. Hän hypähti kiireisesti alas; käännähti tolkuttomasti koneensa vieressä, ja Marcus kuuli hänen mutisevan oudolla, matalalla äänellä: