— Mitä minä olen tehnyt — mitä, mitä minä tein?
Sitten hän seisahtui tuijottaen pimeyteen; rykäisi käheästi ja kosketti koneellisesti kaulaansa — siellä kirveli ja poltti jokin kuuma, se nousi ylemmäksi…
Kolme miljoonaa — pienokaisetkin. — Hänen hengityksensä korisi, rautainen rengas alkoi kiertyä hänen kaulansa ympärille — se tuntui kiristyvän, kiristyvän. Tapetaanko heidät kaikki nyt heti? Tuleeko hän nyt hulluksi? Eihän koskaan ole… Kuoleeko hän?
Marcus näki, miten hän äkkiä repäisi kauluksensa poikki, ähkyen tukahtuneesti:
— Pian se nyt tulee — ja minun tähteni! Mihin, mihin minä menen?
Niin, minä myöskin astun helvettiin!
Marcuksen sydäntä pusersi hirveä tuska ja pelästys: hän luuli Antoniuksen menettäneen järkensä ja tarttui ystävänsä vapiseviin käsiin puhuen liikutuksen vallassa:
— Veli raukka — koeta rauhoittua — eihän se sinun syysi ole, veli.
Eikä sitä voi enää auttaa.
Antonius riuhtaisi itsensä irti sanoen soinnuttomalla äänellä:
— Se on minun syyni. Minä olen ne valmistanut. — Hän ajatteli hetkisen, sitten löi kädellään otsaansa. — Niin! Ei ilmaiseksi! Ei ilmaiseksi — ei!
Sitten hän kääntyi apulaisensa puoleen sanoen käheästi ja hätäisesti: