— Kiitän sinua — olet ollut uskollinen toveri. Nyt saat astua pois jos tahdot, sillä… Niin, tahdotko mennä?
— Miksi minä pois astuisin? tämä kysyi ihmetellen.
— Katsos, minä en ehkä tule enää takaisin — niin, en tule!
Kuului kolea naurahdus, ja apulainen lausui lujasti:
— Minä olen paikallani.
Antonius teki nopeasti joitakin valmistuksia pomminpudotuslaitteessa. Sitten hän astui Marcuksen ja Juliuksen luokse, puristi heidän kättään, ja hänen vieraalta sointuvassa äänessään kuvastui kauhea tuska ja epätoivo:
— Veljeni — niin, teitä molempia pidin veljinäni — Kuvittelin niin paljon, ja näin kävi. — Tervehtikää niitä tovereita, jotka vielä tapaatte. Minä tiedän myös, että te teette kaiken minkä voitte. Ja nyt — hyvästi.
— Rakas veljeni! pyysi Julius tukahtuneesti nyyhkyttäen. — Älä — älä…
— Veljet, minä olen iloinen, että näen teidät nyt juuri — viimeiseksi — sillä teitä yksin minä olen rakastanut.
Julius painoi päänsä Antoniuksen rinnalle äänettömästi itkien. Tuo näky vaikutti Marcukseen järkyttävästi: niinkuin poika olisi viimeisen kerran syleillyt mestauslavalle lähtevää isäänsä. Ja sitten värähti matala ääni — aivan kuin surumarssin viimeinen akordi: