— Hyvästi, pikkuveli…
Marcus tunsi kättään lujasti puristettavan, kuuli saman surullisen kuiskauksen:
— Marcus — koeta tulla onnellisemmaksi kuin minä olen ollut — sillä sinun täytyy elää.
Viimeisessä sanassa kuvastui peitetty uhka, ja sitten syöksyi suoraan sydämeen:
— Muista Aureliaa!
Samassa sinertävä leimahdus valaisi pariksi sekunniksi koko pohjoisen taivaan… Antonius hypähti nuolennopeana koneeseen, epäselvästi häämötti kohotettu nyrkki — ja tyynessä yössä kajahti terävänä, uhkaavana ja voimakkaana kuin miljoonain joukolle:
— Muistakaa tämä yö!
Kuului valtava jyrähdys, ja kun sen omituinen, ratkova kaiku vielä kiiriskeli taivaanrannasta toiseen — syöksyi Antoniuksen kone uhkaavasti ulvahtaen ylös pimeyteen.
Kaukana kaupungin yllä alkoi leiskua yhtä mittaa, ja ukkosentapaiset jymähdykset seurasivat vasta pitkän ajan kuluttua.
Marcus tarttui ohjauslaitteeseen, mutta huomasi, että hänen pomminsa olivat vielä kotelossa! Vapisevin käsin hän hapuili umpimähkään, otti yhden käteensä, aikoen asettaa sen pudotuslaitteeseen.